Alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen
Juhlapuhe valtakunnallisilla kotiseutupäivillä
Kannuksessa 8.8.2004

Arvoisat kotiseutupäivien osanottajat, kunnioitetut juhlavieraat,

Haluan aluksi kiittää mahdollisuudesta pitää juhlapuhe valtakunnallisten kotiseutupäivien juhlassa. Tehtävä on hyvin mieluinen ja olo kotoinen, vaikken omalla kotiseudullani olekaan.

Järjestäytynyt kotiseutuliike on maassamme jo yli neljän sukupolven ikäinen. Voisi luulla, että sillä olisivat jo kiusanaan vanhuuden vaivat. Näyttää kuitenkin päinvastaiselta: kotiseutuliikkeen perimmäinen aatepohja on hyvin syvällä ihmisyhteisön elämässä ja sitä kautta myös yksilön tajunnassa. Ehkä siksi kotiseutuliike on kyennyt uudistumaan hyvin ympärillä muuttuvan yhteiskunnan tahtiin.

Kotiseutuaate kytkeytyy laajemminkin yhteisöllisyyden kaipuuseen. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Eikä ihmisen ole hyvä olla ilman välittämistä ja pyyteetöntä vuorovaikutusta muiden kanssa. Yhteisöllisyys parhaimmillaan on tunne yhteisestä historiasta, yhdessäolosta, turvallisuudesta, vuorovaikutuksesta, yhteisvastuusta ja välittämisestä.

Ulkopuoliset asiantuntijat eivät voi koskaan korjata niitä yksinäisyyden ja eristäytymisen aiheuttamia ongelmia, jotka johtuvat ihmisten välisen normaalin vuorovaikutussuhteen puuttumisesta. Hyvinvointiyhteiskuntamme vakava ongelma on yhteisöllisyyden häviäminen. Se on pitkälti seurausta viime vuosikymmenien valtion ja kuntien kaikkivoipaisuuden korostamisesta sekä liiallisesta yksityisyyden hakemisesta ympäristökontrollin sijaan.

Viimeistään nyt olisi kaikkien syytä tunnustaa, että yhteiskunta ei pysty vastaamaan kaikesta. On tarpeetonta ihmetellä, miksi ihmiset eivät puutu kanssaihmisten hätään. Siinä on kysymys ennen kaikkea yhteisöllisyyden puutteesta. Yhteisöllisyys joko on tai sitä ei ole. Yhteisöllisyyttä ei voi poimia tarvitessaan kuin tavaroita kaupan hyllyltä. Siksi yhteisöllisyys olisi palautettava uudelleen kunniaan ja voimavaraksi. Sitä kautta löytyy ratkaisuja moniin yhteiskuntaamme kalvaviin ongelmiin. Yhteisöllisyys luo myös elämisen laatua. Uskon, että kotiseutuhengessä on pohjimmiltaan kysymys juuri näistä perustarpeista.

Muutoksen maailmassa kotiseutu tuntuukin olevan eräs niistä harvoista pysyvyyden saarekkeista, joita lakkaamattoman muutoksen keskellä elävälle on tarjolla. Kotiseutuun leimautuminen on miltei perustarve – maailmankansalaisellekin. Ruotsinsiirtolaiset vierailevat synnyinseuduillaan ja vanhempiensa juurilla, New Yorkin tai Pariisin sykkeeseen liimautunut suomalainen kosmopoliitti ilmestyy kotimaisille kesäjuhlille ja ammattiurheilun maailmantähdet kuvauttavat itseään järvimaisemissa, savusaunansa portailla. Kotiseutuhengen ja maailmanlaajuisen toiminnan yhdistämistä kuvaa hyvin myös tuttu lause: ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti.

Hyvät kuulijat,

Kotiseutuyhdistyksiksi järjestäytyneellä kotiseututyöllä on kahdenlaista ponnistuspohjaa; nykyisen asuinseudun asioiden parissa työskentely tai entisen kotiseudun - muuttamalla tai pakosta menetetyn - muiston ylläpito ja sen tallentaminen. Molemmat edustavat omalla tavallaan kaipuuta vahvaan kotiseututunteeseen ja sitä kautta ehjään minuuteen. Aktiivinen kotiseutuliike tekee elinkeinomurroksen keskellä omaa tärkeää eheytystyötään. Se työskentelee sekä väestöntappion alueilla että ruuhka-Suomessa. Kotiseututyö yhdistää ja eheyttää, ihmisiä ja koko yhteiskuntaa.

Erityisen tärkeää on aikaansaada väestöään menettävillä syrjäisemmillä seuduilla uusia tukiverkostoja ja uusia keskinäisen selviytymisen rakenteita. Niiden avulla voidaan luoda pohjaa uusille yrittämisen muodoille. Näissä toimissa maaseudun kotiseutuliike keskittyy tietojeni mukaan erityisesti paikalliskulttuureihin, niiden tunnistamiseen, vaalimiseen ja hyväksikäyttöön uutta rakennettaessa. Paikallisuuteen nojaava tuotanto, paikalliskulttuureja hyödyntävä matkailu ja paikallisia elämäntapoja käsittelevä esittävä taide ovat selviytymisen rakennuspuita kotiseudun näkökulmasta. Paikallisuudella näyttää olevan monenlaista kysyntää yhdentyvässä Euroopassa. Sivistyssanoilla puhutaan lokalisaation ja globalisaation samanaikaisesta voimistumisesta.

Kotiseututyön tyyssijaksi on monilla paikkakunnilla noussut vanha seurantalo, mutta valtion tuella uuteen uskoon kohennettuna. Tässä suhteessa opetusministeriön korjausavustus näyttää luoneen myönteisiä edellytyksiä kotiseutuhenkisen selviytymiskulttuurin rakentamiseen. Korjausavustusten jaon siirtyminen kokonaan Kotiseutuliiton vastuulle olikin ilmeisesti varsin onnistunut valtionhallinnon ulkoistamistoimenpide.

Kotiseututaloiksi muuttuneet seuran- ja työväentalot ovat muodostuneet eri sukupolvien kohtaamisen areenoiksi, monin paikoin todellisiksi resurssikeskuksiksi. Niiden kautta tulevat kokemusten mukaan mahdollisiksi myös monet sellaiset toimet, joissa miehet ja naiset voivat yhteistuumin ja entisistä ahtaista rooliasetelmista vapaina puhaltaa yhteiseen hiileen. Kotiseututalojen kehitystyö ei suinkaan ole vielä valmista, vaikka parisen tuhatta avustuskohdetta onkin jo eri puolilla maata saanut tätä tietä valtion korjaustukea.

Hyvät kuulijat,

Vaikka kotiseutuliikkeen alkutahdit lyötiinkin maaseudulla ja vaikka sen ensimmäinen viisikymmenvuotiskausi oli vahvasti maaseutuhengen leimaamaa, on kotiseututyö nykyään asettunut tukevasti myös kaupunkeihin. Tätä muutosta kuvaa selvästi se tosiseikka, että noin 70 prosenttia Suomen Kotiseutuliiton jäsenyhdistyksistä toimii kaupunkikunnissa.

Kaupunkien kotiseututyössä näkyvät kaikki perinteisen kotiseutuaatteen elementit, monet vain uusissa asuissa. Lähiöelämää on 1970 –luvulta lähtien suomittu monin sanoin, eikä varmastikaan aina aiheetta. Lähiöihin on ollut monilla kotiutuminen, kaikkine puutteineenkin. Uudelle asuinalueelle on sitten melko pian perustettu oma kaupunginosayhdistys. Sen tehtävät jakautuvat tyypillisesti kahteen suuntaan: asukkaitten edunvalvontaan ja kotipaikkatunteen rakennustyöhön.

Kaupunginosayhdistyksen synty uudelle asuinalueelle liittyy usein johonkin kotipaikan parantamisongelma, kuten palvelujen viipymiseen, rakentamissuunnitelmiin tai liikenneväylien hienosäätöön. Kaupunginosayhdistys joutuu näihin liittyvässä edunvalvonnassa tietysti helposti ja tahtomattaan törmäyskurssille kunnankin kanssa.

Esimerkiksi kaavakiistat ovat kaupunginosayhdistysten arkipäivää vanhoillakin asuinalueilla, eikä niissä kovinkaan usein päästä asukkaita tyydyttävään ratkaisuun. Tämä on omiaan murentamaan kansalaisten luottamusta kuntatason poliittiseen päätöksentekojärjestelmään. Vaikka uudehko maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa kunnan vuorovaikutteiseen suunnitteluun kaikissa asuinympäristöä koskevissa asioissa, on kotiseutuliike varmasti joutunut kovin usein toteamaan jäävänsä tappiolle. Tämä asiaintila ei tietenkään voi olla kunnan eikä kansalaisten etu.

Myös toisenlaisia kokemuksia on. Näkösällä on orastavia merkkejä uudentyyppisistä kumppanuushankkeista julkisen vallan ja kansalaisjärjestöjen kesken. Niissä on usein kyse hyvinvointiyhteiskunnan ongelmien paikkailusta uusin keinoin. Nämä antavatkin toivoa siitä, että kotiseututyön edunvalvontaulottuvuus voi erityisesti kaupungeissa, mutta miksei myös maalla, löytää uusia toiminta-areenoita vapaaehtoistyön valjastamisessa osaksi julkista palvelujärjestelmää.

Edunvalvonnan luonteisia ovat myös ne paikallisen itsehallinnon kehittämiseen tähtäävät toimintamallit, joita naapurimaassa on tietojeni mukaan kokeiltu Tukholman kaupunginosissa. Niissä on merkittävä osa kaupungin budjettivallasta siirretty kaupunginosissa päätettäviksi. Tämäntapaiset ratkaisut saattavat tulla ajankohtaisiksi silloin, kun kuntia yhdistetään tai muodostetaan kuntien välisiä laajoja yhteistyökokonaisuuksia. Silloin suunnitelmien ja toimintojen paikallinen hienosäätö ja niiden yhdistäminen kansalaistoimintaan voivat osoittautua korvaamattoman tärkeiksi kansalaisvaikuttamisen lisäksi myös taloudellisessa mielessä.

On arvokasta, että kaupunkien kotiseututyössä on viime vuosina etsitty keinoja uusien asukkaiden kotipaikkatunteen synnyttämiseen ja sitä kautta heidän kotiutumisensa edistämiseen. Juurettomuushan on tunnetusti muuan suurimmista muiden ongelmien perussyistä uudella asuinalueella. Lähiöhistoriikkien kirjoittaminen on eräs kotiseutuyhdistysten keinoista rakentaa alun alkaen historiattomalle asuinalueelle omaa menneisyyttä. Uljaskaan tausta ei sinänsä paljoa lämmitä tulijaa, mutta yhdessä paikallisten aktiivitoimijoiden kanssa se voi toimia osana uuden perheen tai yksilön kotiutumisprosessin onnistumista.

Maahanmuuttajien kohdalla ns. kotouttaminen tapahtuu viranomaistoimintana. Sekin on sidottavissa aitoon paikallisuuteen juuri kotiseutuyhdistysten kautta. Tietysti muutkin paikalliset toimijat ovat vierastaustaisten kotouttamisessa tärkeitä, mutta kotiseutuyhdistyksellä on usein paras kokonaiskuva oman kaupunginosansa kaikista toimijoista ja toiminnasta.

Kotiseutu- ja kaupunginosayhdistysten eräs suurimpia haasteita onkin vastaisuudessa kyetä sulattamaan asuinalueiden vanhat alkuperäisasujat, kotimaiset uudisasukkaat ja vierasmaalaiset muuttajat sillä tavoin yhteen, että kulttuuriset konfliktit jäävät mahdollisimman vähiin. Näin toimiminen voi parhaimmillaan tuottaa aivan uudenlaistakin paikalliskulttuurista rikkautta. Joka tapauksessa se tulee olemaan myös julkisen vallan ja kansalaistoiminnan kumppanuuden mittari.

On tärkeää muistaa, paikallista ymmärrystä ja motivaatiota hedelmälliseen yhteistyöhön ei voi synnyttää määräyksin eikä ohjesäännöin, vaan pelkästään aidosti vuorovaikutuksellisen yhteistoiminnan kautta. Siinä toimessa kotiseutuliikkeellä on pitkä ja velvoittava perinne vaalittavanaan - ja myös paljon annettavaa tulevaisuudessa.

Arvoisat juhlavieraat,

Tämänvuotisten kotiseutupäivien ohjelma kuvaa hyvin kotiseutuliikkeen nykyistä vireyttä. Sehän on ollut täynnä erilaisia retkiä, seminaareja ja muita tapahtumia. Keski-Pohjanmaa on tullut varmasti tutuksi näiden päivien aikana yleisemmän kotiseutuhengen vahvistamisen lisäksi.

Näillä sanoilla haluan toivottaa kotiseutuliikkeelle mitä parhainta menestystä tärkeässä työssään ja teille kaikille lämmintä syksyä ja hyvää jatkoa!